Saniaispuita ja kiiltomatoja

Pää yläpuolella humisi saniaispuiden lehvästö. Jalkojen alla polku, joka sukelsi aina vain syvemmälle eksoottisen metsän sisään. Välillä katse tavoitti kirkasvetisen joen, joka halkoi maisemaa. Ei ollut vaikea kuvitella taivaalle lentoliskoa ja pensaasta kurkistavaa triceratopsia.

Uuden-Seelannin Punakaiki ja sen Pororari River Track oli jäänyt mieleeni asumaan jo vuosia aiemmin näkemieni kuvien kautta. Tuntui vähän epätodelliselta olla nyt täällä, kyseisellä polulla kävelemässä! Siinä maisemaa hämmästellessäni, aina välillä ohi juoksi ihmisiä – oli hämmentävää ajatella, että nämä maisemat olivat jollekin se tavallinen juoksureitti.

Olimme parkkeeranneet matkailuautomme Punakaiki Beach Camp -leirintäalueelle kahdeksi yöksi. Ensimmäisenä iltana teimme iltakävelyn lähistöllä oleville Pancake Rockseille. Paikka löi meidät ihan ällikällä. Olimme miehen kanssa molemmat lähteneet liikkeelle ilman kännykkää, joten paikasta ei tallentunut yhden yhtä kuvaa. Ehkä paikka onkin paras ilman etukäteistietoja, jolloin saa ihanan yllätyksen. Todettakoon siis vain, että jos olet alueella, niin suosittelen ehdottomasti käymään paikassa!

Seuraavana päivänä suuntasimme sitten Pororarin poluille. Tämän paikan maisemat ovat kuin suoraan Jurassic Parkista! Dinosaurusten ajoilta meidän päiviin asti evoluution kourissa säilyneet saniaispuut (Cyathea) ovat aina kiehtoneet minua. Aiemmin olin nähnyt niitä Australiassa ja muuallakin Uuden-Seelannin Eteläsaarella, mutta täällä länsirannikon pohjoisosissa niitä kasvoi paljon. Rantatietä ajaessa kalliorinteet peittyivät ajoittain niitä kasvaviin metsiin ja nyt oli vihdoin aika viettää jokunen tunti niiden siimeksessä.

Olin etukäteen lukenut, että polku olisi reilun 6 kilometrin mittainen ja koska sääkin oli pilvinen ja viileämmästä päästä lähdimme liikkeelle ilman juotavaa ja evästä. Joko eksyimme oikealta reitiltä tai sitten olisi pitänyt kääntyä takaisin jossain kohtaa, sillä meidän kävelemämme lenkki oli lopulta lähes kaksi kertaa oletetun mittainen. Sääkin muuttui aurinkoiseksi, joten viimeiset kilometrit, jotka piti kävellä vähän tylsästi autotien vierellä, oli jo vähän liikaa janon vaivatessa. Tästäkin huolimatta, kävelyretki oli kaikkea sitä mitä olin etukäteen toivonut – ja enemmänkin.

Punakaikista poistuessamme, ajoimme läheiseen Charlestonin kylään. Paikka oli äärimmäisen pieni. Siellä asuu tällä hetkellä vain joitakin satoja ihmisiä, mutta kultakuumeen aikaan kaupunki oli merkittävä ja siitä mietittiin jopa Uuden-Seelannin pääkaupunkia! Me menimme sinne kiiltomatojen perässä.

Olimme varanneet useamman tunnin kestävän luolaretken. Luola täällä on pidetty hyvin luonnontilassa. Sinne on kaivettu poluntapainen, mutta sisällä ei esimerkiksi ole valonlähteitä eikä polkua ole päällystetty millään. Kaikki retkeläiset saivat siis kypärät ja otsalamput. Aluksi pakkauduimme pakuihin, joilla meidät kyydittiin joidenkin kilometrien päähän pienen junaradan varteen. Pienet, avoimet (mutta katetut) junavaunut kuskasivat meidän syvemmälle sademetsään. Sieltä matka jatkui jälleen saniaispuiden lomassa vuoren rinnettä ylös luolan suuaukolla.

Tässä kohtaa ryhmä pilkottiin pienempiin ryhmiin, mikä oli kiva. Meidän ryhmään jäi minun ja miehen lisäksi kanadalainen kuusi-henkinen perhe. Luolasto, jonka sisään lähdimme kävelemään, on kymmeniä kilometrejä pitkä. Meidän reittimme kulki noin pari kilometriä vuoren läpi sen toisella puolella olevalle suuaukolle. Matkalla opas kertoi luolista, alueen geologisesta historiasta ja tietenkin kiiltomadoista. Oli mielenkiintoista tajuta, että näillä kalkkikiviluolilla oli yhteys jokunen viikko aiemmin Australiassa vierailemiini Naracoorten luoliin. Aiemmin molemmat alueet olivat olleet lähekkäin, mutta mannerlaattojen irtaantumisen myötä ne olivat kulkeutuneet kauas toisistaan.

Näiden luolien sisällä kulki myös joki, ja tämän joen varrelta löytyi etsimämme kiiltomatoyhdyskunta. Sammutimme kaikki valot ja odotimme, että silmät tottuisivat pimeyteen. Ja sitten niitä alkoi näkyä, tuhansia kiiltomatoja katto täynnä. Niiden valo heijastui veteen ja joen erotti pimeässäkin. Syvemmälle joen vartta katsoessa näki miten niitä oli siellä vielä paljon lisää.

Lopuksi kävelimme takaisin alkupisteeseen lähes samaa reittiä. Voin lämpimästi suositella tätä retkeä. Se oli kokonaisuutena oikein mielenkiintoinen. Olisi myös ollut mahdollista laskea renkaalla jokea pitkin takaisin junan lähtöpisteelle, mutta me jätimme tämän vaihtoehdon väliin tällä kertaa. Olen kärsinyt lievästä ahtaanpaikankammosta, joten vähän epäröiden sukelsin luolastoon sisälle, mutta vaikka välillä pitikin kumartua ja kävellä kyyryssä, en kokenut reittiä ahdistavaksi. Aina näki tarpeeksi eteenpäin ja ahtaimmat kohdat olivat onneksi kuitenkin lyhyitä. Pitkänä ihmisenä mies valitteli vähän kipeää selkeää retken lopuksi, mutta retki oli hänestäkin niin hyvä, että sekään ei sen enempää haitannut.