Vuoren valloitus ja delfiinejä Skotlannissa
Kun olin junaillut itseni Toscanasta Edinburghiin ja noutanut mieheni ja vuokra-auton lentokentältä (junamatkasta voit lukea täältä: Osa 1, Osa 2 ja Osa 3), alkoi viikon mittainen roadtrip Skotlannissa. Olimme molemmat olleet Skotlannissa jo aiemminkin, minä useammankin kerran, ja tällä reissulla oli tarkoitus käydä paikoissa, joissa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt.
Rakastan Skotlantia. Ensimmäisen kerran kun astuin siellä ulos lentokoneesta, silloin taaperoikäinen lapseni sylissäni, ajattelin spontaanista ”olen kotona”. Ja hyvän olon tunne on toistunut jokaisella matkalla. Sanonkin aina, että olen varmasti joskus aiemmissa elämissäni elänyt hyvin onnellisen elämän Skotlannissa. Ylämaiden maisemat osuvat jonnekin syvälle sieluun ja en koe, että olen koskaan nähnyt tarpeeksi.
Kun saimme auton allemme, oli kello jo aika paljon ja syyskuun lopussa ei täälläkään ole enää päivänvaloa pitkälle iltaan. Ajoimme Bo’nessiin, aivan Edinburghin lähelle ja vietimme siellä ensimmäisen yön. Illallisvaihtoehtoja ei ollut, mutta löysimme pienen intialaisen ravintolan, jonka ainoat asiakkaat olimme. Emme odottaneet paikalta kummoista ruokaa, mutta yllätykseksemme söimme täällä yhden parhaista intialaisista aterioista ikinä!
Seuraavana päivänä matkasimme hitaasti Obaniin. Pysähdyimme syömään satunnaisiin kahviloihin – tykkään kovasti UK:n lounaskonseptista, jossa lähes paikasta kuin paikasta saa yllättävän edullisesti päivän (kasvis)keiton ja sämpylän – tai kuten tämänkertaisessa kahvilassa – taivaallisen juustoskonssin. Hämmästelimme Glenfinnan Viaductia ja sen lähellä olevaa jakobiittimonumenttia ja kiipesimme Ben A’anin huipulle. Nousu oli suht rankka ja jyrkkä, mutta maisemat olivat kerrassaan mykistävät.
Seuraavan päivän ohjelmassa oli retki, jota olin jo kuukausia odottanut. Olimme menossa Fingal’s Cave -luolalle. Olin nähnyt paikasta kuvan jokin vuosi sitten ja se oli jäänyt mieleeni paikkana, jonka haluan nähdä omin silmin. Eiffel-tornin ohella, tästä päivästä tuli yksi koko reissun ehdottomasti parhaimmista hetkistä! Obanista mentiin ensin lautalla Mullin saarelle, josta hyppäsimme bussiin muiden päiväretkeläisten mukana. Bussi ajoi meidän upeiden maisemien läpi pienempään satamaan, josta menimme venekyydillä katsomaan luolaa. Sää oli lämmin ja aurinkoinen ja erittäin tyyni. Meri oli kuin peililasia.
Pieni Staffa-saari, jossa Fingalin luola on, oli harmillisesti juuri sillä hetkellä suljettu huoltotoimenpiteiden ajaksi, eli rantautumaan emme päässet, mutta ajoimme hitaasti sen ympäri, oppaan kertoessa saaresta ja alueesta. Itse luolan näki kuitenkin hyvin, sillä se avautuu merelle. Yllätyksekseni ajoimme myös luolan suusta sisään, jolloin sen rakennetta pääsi katsomaan todella läheltä. Luola, ja osa saaresta muutenkin, on muodostunut kuusikulmaisista basalttipylväistä, jotka ovat muodostuneet joskus laavavirtojen seurauksena. Vastaaviin olen aiemmin törmännyt Islannissa Reynisfjaran rannalla sekä Svartifossin putouksella.
Näimme myös hylkeitä saaren sivulla olevalla pienellä rannalla ja yhden uivan vedessä lähellä venettä. Olin tästä kaikesta jo aivan haltioissani ja todennut päivän olleen loistavan onnistunut – mutta sehän vain parani! Matkatessamme retken toiseen kohteeseen Iona-saarelle, veneen vierelle tuli ryhmä delfiinejä hyppimään. Ne seurasivat venettä aikansa ja koska vesi oli niin tyyni ja myös aivan kirkas, pystyi myös hyvin näkemään, kun ne uivat vedessä. Olin niin niiden lumoissa, että en oikein tajunnut edes yrittää ottaa kuvia. Olin kyllä tiennyt, että Skotlannissa on delfiineitä – yksi autoileville helppo paikka, josta niitä voi nähdä, on kuulemma Chanonry Point Invernessin lähellä. Olin sen meille merkinnytkin vierailukohteeksi reissun loppupuolelle, mutta tässä niitä nyt oli, täysin odottamatta.
Ionan saari oli myös oikein viehättävä. Söimme rantakahvilassa valtavan kokoisen skonssit ja etsimme hetken Macbethin hautaa. Kävin IB-lukion aikanani ja siellä opiskelimme englannintunneilla Shakespearen Macbethiä niin paljon ja niin perusteellisesti, että se on jäänyt tietynlaiseksi mielenkiinnonkohteeksi näihin päiviin saakka. Haudan paikkaa ei ole mitenkään merkitty eikä turisti-infostakaan osattu antaa kirkon hautausmaata tarkempia koordinaatteja. Legendan mukaan kyseinen saari on kuitenkin sen oikean Macbethin viimeinen leposija.
Loppuajaksi kävelimme valkoiselle hiekkarannalle ja minua harmitti etten ottanut uimapukua mukaan – auringonpaisteessa kimmeltävä tyyni ja kirkas vesi nimittäin houkutti uimaan. Nautimme eväitä ja vain istuimme kuuntelemassa hiljaisuutta. Paluu tapahtui samaa reittiä –ensin veneellä pois saarelta, sitten bussilla Mullin läpi ja lautta Obaniin. Päivä oli pitkä, mutta niin ihana.
Loppureissun aikana seikkailimme autolautalla Skyen saarelle ja siellä katsomaan Fairy Pools -aluetta – taianomainen paikka! – sekä Invernessiin (matkalla koukattiin katsomaan Plodda Falls sekä Urquhartin rauniot) ja sieltä vielä hieman pohjoisemmaksi Dunrobin-linnaan. Osa linnasta oli edelleen asuinkäytössä, mutta iso osa oli myös avattu turisteille. Linnassa oli myös aivan upea puutarha.
Viimeisen iltapäivän ja yön vietimme Edinburghissa, joka on yksi suosikkikaupungeistani – ja jonne suuntaan vielä tänä vuonna uudestaan, joten kaupungista (ja Skotlannista) tulee myöhemmin vielä lisää juttua.