Oasis – keikalla Edinburghissa
Tämä postaus on ehkä aavistukseen sivuun blogin varsinaisesta teemasta, mutta halusin vielä hetkeksi pysähtyä fiilistelemään Oasiksen Edinburghin keikkaa (elokuu 2025). En ole aiemmin matkustanut ulkomaille yksittäistä keikkaa varten – enkä nytkään osannut lähteä vaan keikkaturistiksi, vaan rakensin ystäväni kanssa tämän yhden illan ympärille hieman pidemmän reissun, jossa kuljimme Dublinista Skotlannin Stirlingiin ja Edinburghiin asti.
Oasis kuului mun teini-ikään vahvasti. Muistan miten ostin cd:n kaupasta ja miten soitin sitä huoneessani vanhempieni riemuksi päivästä toiseen. Yksin ollessani hoilotin myös antaumuksella mukana, silloin vielä aika alkeistasolla olevasta englannista välittämättä. Keikalle en koskaan silloin päässyt, ja kun viime kesänä huomasin, että bändi palaa yhteen uuden kiertueen muodossa ja liput ovat parin päivän päästä tulossa myyntiin, laitoin viestiä ystävälleni ja aika pienellä miettimisellä päätettiin yrittää lipput saada. Kuten mediastakin sai myöhemmin lukea, helppoa se ei ollut. Kolme tuntia jonotettiin ja jännitettiin ja lopulta ostettiin kalliimmat liput kuin oltiin aiottu, kun kauppaan vihdoin sisään päästessämme piti hetkessä päättää, että otetaanko joku niistä mikä on jäljellä vai eikö mennä ollenkaan. Onneksi keikan koittaessa lippujen hinta oli jo autuaasti kadonnut mielestä!
Kuten edellisessä postauksessani jo mainitsinkin, Edinburgh oli tupaten täynnä tavallisia kesäkauden matkailijoita, kaikkiaan kolmelle keikalle tulevia keikkaturisteja sekä Edinburgh Fringen yleisöä – ja majoituksien hinnat oli tästä johtuen pilvissä. Oltiin varattu meille hotellihuone siis läheisestä Stirlingistä. Alkuperäinen ajatus oli siirtyä keikalle ja sieltä pois tiuhaan kulkevien junien (matka aika hieman alle tunti) avulla, mutta kun vähän ennen reissua sähköpostiin saapui mainos Big Green Coachilta, että he järjestävät kuljetuksia Stirlingistä Murrayfield Stadiumille ja takaisin, päätettiin varata meille sellaiset.
En nyt loppujen lopuksi tiedä oliko se kätevämpi kuin ratikka + juna -yhdistelmä vai ei. Busseja oli nimittäin kilometrikaupalla sekä mennessä että tulessa läheisen isomman kadun Corstophine Roadin varressa, joten mitenkään lähelle stadiumia ei päässyt ja illalla keikan jälkeen oikean bussin löytäminen oli vaikeaa. Bussi myös saapui menomatkalla Stirlingiin reilun puoli tuntia myöhässä ja me ja isompi joukko muita samaan bussiin pyrkiviä oltiin jo enemmän kuin vähän huolissaan siitä ollaanko oikeassa paikassa alkuunkaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.
Stadiumilla oli valtavasti jonoa porteilla ja turvatarkastusten takia niistä muodostui isompikin pullonkaula, mutta onneksi ihmiset kuitenkin jonottivat ja tungeksivat pääasiassa rauhallisesti. Bussi oli myös tuonut meidät niin hyvissä ajoin paikalle, että myöskään ei ollut kiire mihinkään. Alueella sisällä jonotettiin vielä toiseen otteeseen koska haluttiin ostaa keikkapaidat – taas asia, jota en ole koskaan aiemmin tehnyt. Näiden jälkeen napattiin vielä ranskisannokset ja siirryttiin istuskelemaan stadionin vieressä olevan nurmikumpareen huipulle. Siellä pystyi hyvin fiilistelemään kaunista elokuista iltaa ja ympärillä vellovien ihmismassojen keikkafiilistä. Viihdyttiin siinä niin hyvin, että missattiin ensimmäinen lämppäri kokonaan.
Toisen aloittaessa etsittiin omat paikkamme, jostain korkealta, lavaa vastapäätä. Lämppärinä toimi Richard Ashcroft ja viimeisenä kuultiin myös Verven iki-ihana Bittersweet Symphony. Pienen tauon aikana säntäsin vielä vessajonoon, jossa menikin sitten niin kauan, että lopulta missasin Oasiksen lavalle tulon. Tämä aavistuksen harmitti, mutta unohtui onneksi nopsaan. Pari tuntia hypittiin, tanssittiin, laulettiin, naurettiin ja itkettiin. Meidän paikat oli tosiaan katsomossa, mutta kukaan ei sielläkään istunut. Paitsi minä aina välillä hetken, kun oli pakko lepuuttaa toisen jalan hermoja. Adrenaliinilla pärjäsi kyllä pitkälle!
Keikka oli kerrassaan alusta loppuun sellainen elämys, että en oikein tiedä mitä sanoja siitä käyttää. Kerran elämässä -kokemus. Keikoilla musta parasta on se, jos niihin uppoaa niin, että hetken ei ole mitään muuta kuin se musiikki ja se tunnelma minkä bändi ja yleisö yhdessä luo. Kun musiikin ja energian aistii koko kehossa ja on ikään kuin yhtä kaikkien muiden kanssa. Ihan sama mitä murheita tai huolia on muuten elämässä, juuri sillä hetkellä ei ole muuta kuin se hetki. Ja koska Edinburgh on mulle rakas ja monella tapaa merkityksellinen kaupunki, tuntui oikealta, että juuri se oli valikoitunut meidän keikkakaupungiksi.