Tongariro Alpine Crossing
Askellan varovasti kohti reunaa ja katson alla avautuvaan punaiseen kraateriin. Maaperä on soraa ja tuntuu lämpimältä. Täällä ei kasva mitään. Vaikka kraateri onkin soran peitossa, eikä siellä näy kuumana hehkuvaa laavaa, kyseessä on kuitenkin aktiiviseksi luokiteltu tulivuori. Siitä muistuttaa lämpöä hohkaavan maaperän lisäksi sieltä täältä kohoavat höyrypilvet.
Toinen tukikohtamme Uuden-Seelannin Pohjoissaarella oli Taupo. Itse kaupungissa majoitus oli ennen joulua hinnoissaan, mutta löysimme ihan toimivalla sijainnilla olevan Airbnb:n lähettyviltä. Itselleni kohokohta Taupossa, ja ehkäpä koko Uuden-Seelannin reissulla oli Tongariro Alpine Crossing. Olin haaveillut sen kävelemisestä siitä asti, kun päätimme Uuteen-Seelantiin lähteä. Olin kuitenkin lähestulkoon jo luopunut haaveestani. Ennen reissua olin nimittäin ollut kaksi kertaa alavatsan leikkauksessa vuoden sisään ja kärsin edelleen toiseen nivuseen ensimmäisen leikkauksen komplikaatioina syntyneistä hermokivuista. Mitä lähemmäs aluetta ajoimme, sitä enemmän ajatus alkoi mieltäni kuitenkin vaivata. Pystyisinkö siihen? Matkaa kyseisellä reitillä nimittäin on reilu 20 km, ensin vuoren rinnettä ylös ja sitten alas. Reippaasti enemmän kuin olin edellisen 12 kuukauden aikana kävellyt kertaakaan. Päätin silti yrittää.
Koska reitin alku- ja loppupiste on eri paikoissa, sovimme mieheni kanssa, että laitan viestiä, jos joudun kääntymään takaisin. Reitti oli kerrassaan upea ja hurmasi alkumetreistä lähtien. Väkeä täällä riitti joulun jälkeisinä päivinä ja varsinkin alkumatka tuli käveltyä letkassa muiden seassa, mutta ymmärsin kyllä miksi reitti oli suosittu – halusinhan itsekin sinne palavasti ja ehkä vähän järjenvastaisestikin.
Reitti kulkee niukkakasvustoisessa maastossa. Polku on hyvin merkitty, joskaan ei aina helppokulkuinen. Tukevat kengät tulevat tarpeeseen. Nousu on välillä jyrkkää, ja kerrospukeutuminen tulee tarpeeseen. Auringonpaahteessa jyrkässä nousussa on hyvä ottaa takki ja pitkähihainen pois, tuulen osuessa tai auringon mennessä pilveen, on ne taas mukava vetää päälle. Jyrkissä rinteissä sora saattaa luiskahtaa jalan alta ja näen muutamankin ihmisen kaatuvan. Onneksi kehenkään ei satu pahasti.
Ylhäällä punaiseen tulivuoren kraateriin katsoessani, tuntui kuin olisin ollut eri planeetalla. Hieman katsetta kääntämällä näkyi alempana olevia turkoosina kimmeltäviä lampia. Maa jalkojen alla tuntui lämpimältä. Istahdin lepäämään ja syömään eväitäni ja mietin mitä tekisin. Paluu samaa reittiä olisi hieman lyhyempi kuin eteenpäin jatkaminen. Oloni oli kuitenkin hämmästyttävän hyvä, joten vähän itsepäisestikin päätin jatkaa loppuun saakka. Mikä lie adrenaliini auttanut, mutta välikö sillä.
Reitti jatkuu alas huipun toista rinnettä, kohti turkoosinvärisiä lampia. Niiden ympäristössä risteilee polkuja edestakaisin ja ihmiset leviävät laajemmalle alueelle. Järvet ja niiden ympärillä kohoavat höyrypilvet ovat taianomaisia.
Jonkin matkaa vesialueiden jälkeen tullaan pois vuorten siimeksestä ja sorainen maasto alkaa täyttyä kasveista. Edessä avautuu komeat maisemat kohti Taupoa ja sen kuuluisaa järveä – jossa silläkin hetkellä mies ja teini olivat veneilemässä. On aika laskeutua useiden kilometrien verran tätä loivempaa rinnettä mutkitellen alas. Rehellisesti: nämä reitin viimeiset kilometrit eivät olleet niin kiinnostavia, ja varmasti sekin vaikutti, että oma kroppani alkoi ilmoitella siitä, että nyt oli tullut rehkittyä huomattavasti enemmän kuin edelliseen vuoteen kertaakaan. Mutta se tunne, kun pääsin perille ja istahdin odottamaan kyytiä kotiin? Sanoin kuvaamaton. Olin tehnyt sen!