CURIO BAY JA OTAGO PENINSULA

En harrasta juurikaan mitään niistä monista adrenaliinintäytteisistä aktiviteeteistä mitä Queenstown tarjoaa – hyppyjä lentokoneesta, benji-hyppyjä tai …. – joten Queenstown jäi vähän etäisemmäksi kokemukseksi, mutta oikein hyväksi paikaksi aloittaa Uuteen-Seelantiin tutustuminen.

Käytiin kävelyillä – yksin ja yhdessä mieheni kanssa – keskustassa sekä joen rannoilla, ja noustiin gondolihissillä 480 m korkeuteen Bob’s Peakille, josta näkymät olivat henkeäsalpaavan upeat! Queenstown jätti vaikuttavan muistijäljen myös kun kävelin pieneltä lentokentältä ulos ja alle vartissa Airbnb-asunnollemme, ihaillen joka puolella kohoavia vuorimaisemia. Tuntui kuitenkin, että varsinaisesti meidän matka alkoi vasta kun istuttiin meidän campervanin kyytiin ja käännettiin auton nokka vieläkin etelämmäksi.

Curio Bay sijaitsee suunnilleen niin kaukana kotikaupungistani Helsingistä kuin maapallolla vain on mahdollista päästä, joitakin pieniä saaria – ja tietysti aavaa merta – lukuunottamatta. Se oli ensimmäinen kohteemme ja parkkeerasimme automme Curio Bay Camping Groundille kahdeksi yöksi. Muitakin matkaajia oli, mutta tunnelma oli rauhallinen. Autopaikkoja reunusti tiheät ja korkeat harakeke-pensaat, jotka tarjosivat niin yksityisyyttä kuin tuulensuojaa. Täällä oli oikein hyvä totutella matkailuautoelämään ja rauhassa laskeutua tähän meille uuteen maahan.

Curio Bayn vetonaula – ja se miksi mekin sinne halusimme – on sen 180 miljoona vuotta vanha kivettynyt metsä sekä meren eläimet. Sen rannoilta on mahdollista nähdä niin hector-delfiinejä kuin uhanalaisia hoiho-pingviinejäkin, hylkeiden ja merileijonien lisäksi.

Löydätkö pingviinin?

Päivisin laskuveden aikaan pääsee kävelemään kivettyneeseen metsään jurakaudelta säilyneiden kaatuneiden puunrunkojen ja kantojen sekaan. Iltaisin sama paikka on rauhoitettu, sillä sen läpi kulkee rannan heinikoisissa pesivä harvinainen kelta-silmäinen hoiho-pingviini yhdyskunta. Seisoin kumpanakin iltana tunteja näköalatasanteella, kiikarit kourassa ja tähystin. Ensimmäisenä iltana seuraksi tuli myös kaatosade, mutta onnistuttiin näkemään yksi pingviini kun se taapersi kivisen rannan läpi kohti heinikkoista kotiaan. Seuraavana iltana saldoksi jäi myös yksi pingviini, mutta hän viihtyi näkösällä pidempään ja sääkin oli enimmäkseen aurinkoinen. Tämä pingviini myös kutsui kumppaneitaan ahkerasti. Olin aiemmin kuullut pingviinien kutsuhuudon vain luontodokumenteissa, ja kylmät väreet kulki iholla kun nyt kuulin sen luonnossa. Ketään ei kuitenkaan saapunut ja aikansa edes takaisin tepasteltuaan, pingviini loikki takaisin mereen.

Päiväaikaan menimme myös niemen toisella puolella olevalle hiekkarannalle, johon saapui hetken odoteltuamme myös pieni delfiiniparvi uimaan. Vesi oli hyistä ja tuuli samoin, mutta aurinko paistoi. Ne muutamat, jotka olivat vedessä uimassa tai sup-laudoilla melomassa saivat varmasti mielettömän elämyksen kun nämä uteliaat otukset kävivät heitä tervehtimässä! Mieheni kävi aikaisin aamulla rannalla juoksulenkillä ja kertoi nähneensä muutaman ison hylkeen kömpivän merestä rannan poikki lepäämään.

Kahden yön jälkeen sanoimme vähän haikein mielin heipat pingviineille ja Curio Baylle ja suuntasimme kohti uusia seikkailuja. Pysähdyimme päiväksi Dunediniin, jossa minä istuin läppärini kanssa matkakodissamme ja mies kävi tutustumassa kaupunkiin. Illaksi ajoimme läheiselle Otago Peninsulalle. Onneksi joulukuussa päivän valoa riitti iltaan saakka. Kapeat tiet kiemurteli upeissa maisemissa ja pienten kylien läpi. Ajoimme Sandfly Bay Wildlife Refugen näköalapaikalle. Paikka tuntui lähes autiolta, vaikka pienellä parkkipaikalla oli ollut muitakin autoja. Kiikareilla näimme, että pitkän hiekkarannan toisessa päässä oli kuin olikin elämää. Siellä liikkui muutama merileijona ja jokunen ihminen. Ensin oli päästävä alas jyrkkää hiekkaista rinnettä ja sitten käveltävä pitkä pätkä rannalla. Tuuli oli kova ja melkein kaatoi kumoon, joten mies tuumi, että hän ei enää jaksa lähteä sinne asti. Ohitsemme kulki pariskunta valtavan kameran kanssa ja minä lähdin päättäväisenä heidän perässään rannalle.

Onneksi lähdin! Kun olin selvinnyt yllättävän pitkästä laskusta upottavassa hiekassa rannalle, huomasin seisovani vain joidenkin kymmenien metrien päässä nukkuvasta merileijonasta. Jähmetyin katselemaan sitä pariskunnan viereen. Siinä katsoessamme, se heräsi, nousi pystyyn ja vaihtoi hieman paikkaa, kunnes rauhoittui taas unilleen. Pariskunta jäi vielä kuvaamaan, kun minä jatkoin matkaa kohti rannan toista päätä, joissa olin nähnyt lisää merileijonia. Matkalla kävelin useammankin nukkuvan hylkeen ohi. Kiersin ne mahdollisimman kaukaa, etten vain häiritsisi heidän lepoa. Rannan infokylteissä oli sanottu, että on ok kävellä nukkuvan hylkeen ja meren välistä, mutta tuntui jotenkin paremmalta kiertää vielä kauempaa rannan puolelta.

Ranta tuntui villiltä ja todellakin siltä, että me ihmiset oltiin siellä vain kylässä, silloin kun luonto ja rannan asukkaat niin suvaitsivat. Toiseen päähän päästyäni katselin muutaman siellä jo olleen henkilön kanssa kolmen merileijonan touhuja. Nämä eivät nukkuneet vaan kaksi näyttivät ärhentelevän toisilleen. Lopulta kolmas lähti mukaan ja kahdestaan he ajoivat yhden leijonista mereen ja lähtivät lopulta itsekin hetkeksi uimaan, ikään kuin katsoen ettei tämä tule takaisin. En tiedä juurikaan mitään merileijonista, joten en osaa sanoa, mistä asiassa oli kyse. Sen sen sijaan voin kertoa, että merileijonat ovat yllättävän nopeita rannallakin, niin halutessaan, ja todellakin valtavan kokoisia! Uidessa ne muuttuvat taas joksikin ihan muuksi, sulavaliikkeisiksi meren haltijoiksi. Tämä rantakävely on taatusti yksi niistä hetkistä, jotka muistan koko loppuelämäni.

Rannalle meneminen on siis täysin sallittua. Reitti sinne näköalapaikalta on merkitty, joskin joissakin kohdissa sai vähän hakea minne seuraavaksi oli tarkoitus suunnata, hiekan nopeasti peittäessä kaikenlaiset polunalut. Reitin alussa on ohjeita miten toimia eläimiä kohdatessa ja merkityllä reitillä pysymistä suositellaan. Alueella pesii nimittäin myös uhanalaisia hoiho-pingviinejä ja niiden pesiä ei missään nimessä saa häiritä. Tällä kertaa ei jääty odottelemaan auringonlaskua vaan jatkettiin matkaa etsimään leirintäaluetta.

(Ja kyllä, miestä harmitti, että hän ei ollut lähtenyt mukaan.)